Eilen kirjoitin mielessäni loistavan kirjoituksen, silloin minulla oli sanottavaa. Kävelin kotiin töistä. Nyt päässäni ei ole enää yhtäkään noista ajatuksista, kun olen vapaalla ja olisi aikaa kirjoittaa. Otsikko on yhä sama.

Mietin taas kerran tutustumisen vaikeutta ja sitä ikuista kysymystä, mistä tietää, pitääkö joku samasta sukupuolesta kuin itse on, oli sitten mies tai nainen. Minulle ystävystyminen on muutenkin vaikeaa, inhoan small talk -tyylistä joutavaa mutta usein välttämätöntä rupattelua. Miksi sanoa jotain, jos ei ole mitään sanottavaa? (Heh, vähän niin kuin tämä kirjoitus tänä aamuna.) Rupattelulla voi kuitenkin luoda yhteyttä ja ottaa kontaktia toiseen, vaikka aihe olisi perisuomalainen sää, telkkariohjelmat tai presidentinvaalit. Tätä joutavanpäiväistä rupattelua yritin eilen kaupassa myyjän kanssa. Varmaankin l?

Samaa olen yrittänyt joskus myös opettajani kanssa. Sellaisessa tilanteessa tutustuessa on roolin vanki, vaikka aikuisia olemmekin. En voi sanoa opettajalleni mitä tahansa. Asumme eri paikkakunnalla, joten emme voi edes törmätä rooleista vapaana koulumaailman ulkopuolella.

Mutta lopulta, sanat ovat tärkeitä. Vaikka en halua mitään eroottisia sanoja vaihtaa esimerkiksi tekstiviesteissä tai puhua livenä pikkutuhmia juttuja, huumori ja yhteinen kieli on merkittävä juttu Kumppanin kanssa. Ehkä tästä syystä en osaa luoda toimivaa suhdetta Pohjoisen kanssa, jonka kanssa keskustelen vieraalla kielellä. Hänkään ei voi käyttää äidinkieltään. Olen vankkumaton äidinkielen kannattaja, koska se on tunnekieli. (Tiedän, tiedän että eräs tätä blogi seuraava henkilö on ainakin kaksikielinen. :) Poikkeuksiakin on toki.) Älkää vain höpiskö, että rakastuneet eivät tarvitse sanoja. Mutta minä tarvitsen, koko elämänsä ei voi elää jonkun rakastumisen euforian vallassa. Seksiinkin tarvitsen sanoja - erityisesti ennen ja myös jälkeen.